Koulutoiminnan alku Sukevalla

Linkki: Tämä tarina on kuunneltavissa myös äänitiedostona

Hannes Gephard kertoo Sukevan koulun perustaneesta Elias Komulaisesta v. 1888: 

Eräs uuden ajan kyntäjä 

Kun Iisalmelta matkustaa maantietä Kajaaniin päin, niin joutuu noin keskivälillä Sukevan järvelle, jonka ympärillä on Sukevan jokseenkin hyvinvoipa kylä. Järvi on noita maamme tuhansia. Pinta useinkin tyyni, rannat lehtipuitten reunustamia. Ylempänä viljavia peltoja ja maalaamattomia taloja. 

Kylä on viime aikoihin saakka ollut oikea ylimaan kylä. Vielä joku vuosikymmen takaperin eivät kyläläiset juuri tienneet muusta maailmasta paljon mitään muuta kuin sen, minkä kuulivat kirkko- tai veronmaksumatkoillaan, ja se ei ollut paljon. Sillä niillähän he enimmäkseen tapasivat samanlaisia ylimaanukkoja, kuin itse olivat. Joku hulivili, joka oli kulkenut maailmaa, kertoi heille välistä hullunkurisia juttuja; lienevätkö niistä puoletkaan olleet totta! Kotona sitten jatkettiin sitä hiljaista ja yksitoikkoista elämää, jota isät ennen heitä olivat viettäneet. 

Kylän vanhin talo, josta kylä on saanut nimensäkin, on kestikievarina, ja sen läpi kulkee maantie. Siinä sitä kumminkin aina tiedettiin vähän enemmän. Ei noilla rahtimiehilläkään sentään, jotka alituisesti syöttivät kievarin kartanolla, ollut eriskummaisempaa kerrottavaa, he kun tavallisesti olivat naapurikylän miehiä. Mutta postiljoonilta, joka aina kulki maanantaita ja torstaita vasten yöllä, häneltä vanha isäntä asioita uteli. Ja postiljooni kertoi ulkomaan asiat aivan tarkkaan ja vieläpä muitakin uutisia. 

Kulkipa väliin matkustaviakin. Semmoisina satuimme mekin – muutamia ylioppilaita – kesällä 1882 kievarin pihalle. Seisoin kärrykumppalini kanssa kartanolla odotellen kyytimiestämme, joka laitteli hevosta valjaihin. Pian tuli talon vanha isäntä puheille. Se näytti olevankin hänen tärkein toimensa. Kun pian läksimme ajamaan, niin ukko lähti puhuttelemaan erästä rahtimiestä, joka tallin edessä teki apetta hevoselleen. 

Kyytimiehemme oli suunnilleen meidän ikäisemme, noin parissa kymmenissä. Ujolta ja kalpealta hän näytti, mutta pian tuli hän hyvinkin puheliaaksi. Vähitellen hän kertoi, että häntä ei ollut koskaan oikein huvittanut maantyö, jota hänen isänsä ja muut kylän miehet tekivät. Hänessä paloi tiedon halu. Sitä hän ei kumminkaan saanut sammumaan utelemalla matkustavaisilta, niin kuin isänsä nyt vanhoilla päivillään. Hän oli ensiksi lukenut kaikki kirjat, mutta niitähän ei ollut monta. Kirkonkylän kansakouluun ei hänen isänsä ensiksi häntä päästänyt, ja lopulta hän tuli jo liian vanhaksi päästäkseen sinne. Vihdoin hän eräällä kirkkomatkalla kävi kansakoulunopettajan puheilla. Tämä oli hänelle ystävällinen, kehoitti häntä lukemaan kotona ja lainasi hänelle kirjoja. 

Nyt alkoi uusi elämä sydänmaan pojalle. Maailma laajeni hänen edessään, ja hän ammensi uutterasti uusia tietoja Isä mutisi, että ”kun on jo aika mies eikä toimita oikeata työtä”. Kyyditsemään hän mielellään lähti, varsinkin kun luuli saavansa puhella lukemistaan asioista ja vielä enemmän oppivansa.  

Näinpä hän kohta rupesi meidänkin kanssamme puhelemaan. Mutta tässä me ylioppilaat tulimme usein ymmälle, sillä tuo hiljainen ”korven poika” mieli usein tietämään enemmän kuin me. 

Hän oli näet tarkalleen lukenut Yrjö Koskisen ”Suomen kansan historian” laajemman laitoksen, me etupäässä muiden kansojen historiaa vanhemmilta ajoilta. Hän tunsi Kalevalaa ja kansanrunouttamme paljoa enemmän kuin me. Ja vihdoin hän rupesi kyselemään meiltä erästä kemiallista koetta, jonka hän oli tehnyt lukiessaan erästä pientä kemian oppikirjaa. Tässä meidän, ylioppilaitten, tuli suorastaan tunnustaa, ettemme tienneet mitään. 

Ennen kuin erosimme, kertoi kyytimiehemme, että hän aikoi syksyllä koettaa Kymölän seminaariin. 

Ennätti kulua kolme vuotta, ennen kuin kuulin uusia tuosta harvinaisesta kyytimiehestämme. Kesällä 1885 satuin tapaamaan erään koulunjohtajattaren Ruotsista, joka oli matkustanut Sukevan kylän kautta ja tiesi minulle kertoa uudesta ystävästäni. Koulunjohtajatar oli ihan ummikko ruotsalainen, ja sen vuoksi hänen tuttavansa etelä-Suomessa olivat varustaneet hänet paperilla, johon oli kirjoitettu ne suomalaiset sanat, joita vieras matkustaja tulisi tärkeimmin tarvitsemaan, kun yksinään kulki läpi suomalaisen erämaan; siinä olivat esim. sanat: hevonen, kärryt, ruoka, maito, kahvi y.m. Tällä hän sanoi tulleensa toimeen juuri sen verran, että pääsi sinne minne hänen piti. 

Mutta erinomaisen hauskalta hän sanoi tuntuneen, kun hän Sukevan kestikievarista sai kyytimiehekseen erään nuoren miehen, joka jokseenkin ymmärsi hänen äidinkieltään ja vieläpä vähän osasi puhuakin sitä. Tämä oli sama kyytimies, joka oli ajanut hevosta meille 1882, silloin kun ylioppilaina kuljimme Sukevasta pohjoiseen päin. Hän oli käynyt Sortavalan seminaaria ja siellä oppinut jonkun verran ruotsiakin ja puheli kyydittäessä naisen kanssa hänen kotimaansa historiasta ja muutamista kirjailijoista sekä kertoili hänelle meidän kansastamme. Muukalainen nainen kertoi minulle tästä tuttavuudestaan erinomaisella ihastuksella ja kunnioituksella Suomen kansaa kohtaan. 

Kului taas pari vuotta, niin satuin – v. 1887 – toistamiseen matkustamaan Sukevan läpi. Kun olin ollut vähän aikaa kestikievarissa, näin eräästä vanhasta tuvasta tulevan melkoisen lapsilauman ulos pihalle ja lähtevän, mitkä jalan, mitkä suksilla, kulkemaan kylälle päin. Samalla läksin minäkin ajamaan talosta ja rupesin heti kyselemään kyytipojaltani sitä kestikievarinpoikaa, joka oli kansakoulunopettajana. 

Kyytipoika kertoi seuraavata. Entinen kyytimieheni oli ollut ainoastaan vuoden siinä virassa, minkä oli saanut seminaarista tultuaan. Koti-ikävä oli ajanut hänet kotiin, oman kyläänsä takaisin. Täällä hän oli sopimuksen johdosta saanut puolet isänsä maata omakseen ja hoiti sitä niin kuin isäntä ainakin; kynti kesällä, teki talvella tunkiota. Mutta sitä paitsi hän oli omaan kyläänsä perustanut kansakoulun. Tätä hän aluksi piti omassa pirtissään, ja siitä olin vast’ikään nähnyt lasten tulvaavan. Mutta tekeillä on likempänä järvenrantaa hänen maaosallaan uusi koulurakennus, johon hän oli hankkinut osaksi valtion, osaksi kylän apua, mutta oli hän pannut osan omistaankin.  

Sitä paitsi hän oli saanut kyläläisensä tilaamaan sanomalehtiä ja vielä perustanut lainakirjastonkin, vaikka tietysti alussa pienen; mutta sitä käytetään uutterasti. 

Itse hän oli hyvin suosittu ja kunnioitettu vaatimattoman ja helläsydämisen käytöksensä tähden. ”Se ei ole ollenkaan pyrkinyt herrasmaiseksi, vaikka on saanut oppia – lopetti kyytipoika kertomuksensa. 

Sen, minkä edellä olen kertonut Elias Komulaisesta – se oli nuoren opettajan nimi – julkaisin v. 1888 ”Kyläkirjaston Kuvalehdessä”, silloin nimiä mainitsematta. Kun seuraavana vuonna jälleen matkustin Sukevan läpi, kävin uudistamaan tuttavuuttani Elias Komulaisen kanssa. Tuli puheeksi kertomus Kuvalehdestä; hän oli siitä erittäin kiitollinen, sillä siitä oli ollut hyötyä hänen koululleen. Sukevan kylän miehet olivat näet mielihyvällä lukeneet sen joka talossa ja innostuneet niin, että Komulainen sai heidät hankkimaan harmoonin kouluun. Ennen kuin läksin hänen talostaan, lupasi hän lähteä kesällä keräelemään paikkakunnaltaan, mitä olisi jätteitä vielä asutustaruista, kansanrunoudesta y.m.s. Ja v. 1891 hän lähettikin kokoelmansa keräämiään runoja ja taruja, joista Suomalainen Kirjallisuuden Seura antoi hänelle pienen palkinnon. 

Nuorena Elias Komulainen muutti Tuonen tuville. Mutta lyhyen elämänsä aikana hän kaikessa hiljaisuudessa oli kotikylässään saanut toimeen mullistuksen, paljoa suuremman kuin se, joka tapahtui ”siihen aikaan, kun isä lampun osti”. Hän on raivannut tietä valistukselle yhteen isänmaamme kaukaisimpaan sopukkaan, ja tulevat sukupolvet Sukevan metsäkylässä voivat paremmin kuin me arvostella hänen merkitystään ja täysin kiittää hänen työstään. 

Kunnioitusta hiljaisille uuden uran kyntäjille Suomen saloilla! 

Lähde: Kansakoulun lukukirja 2: Suomen kirja 1909, toimittaneet Mikael Soininen, A. Kohonen, K. Raitio ja E.N. Setälä